20.10.2013

90 yötä Babylonissa - osa 1

Sukkulani laskeutui Yhdysvaltain maaperälle 4. Heinäkuuta Herran vuonna 2013. Saapumistani juhlistettiin ympäri maata pitkään yöhön jatkunein ilotulituksin. Vaatimattomuuttani en osallistunut juhlallisuuksiin.


Paikalliset kontaktini sijaitsivat Wisconsinin osavaltion pääkaupungissa Madisonissa. Neljä vuorokautta kestäneen orientointiperiodini ajan minua opasti paikallinen nuorukainen, joka opetti minulle selviytymisen perusteet tässä oudossa uudessa ympäristössä ja majoitti minut perheensä asuntoon. Eteerisen lähiöidyllin ainoa särö olivat perheen lisäksi talossa asustaneet kissapedot.


Viidentenä päivänä olin valmis tapaamaan paikallisen gurun. Hän työskenteli valenimen Lupe alla. Pelotta siirryin kauko-Idästä valmistetun valtaisan nelivetoisen teräsratsuni hallintalaitteiden ääreen. Livuin muun liikenteen sekaan 8-kaistaisille valtateille. Tähtiliput liehuivat saloissa. Rockmusiikki pauhasi radiosta. Vapaus sulki minut syleilyynsä. Olin herkistyä. Luovin tieni bulevardille jonka päässä siinsi osavaltion hallintorakennus. Sen katolta maitansa valvoi Kultaisen Neidon hahmossa itse Wisconsin. Luomettomat silmät seurasivat jokaista liikettäni. Murskaava paranoia palautti ympäristöni vaarallisuuden takaisin mieleeni.

Sekavin tuntein saavuin teollisuusghetossa sijaitsevalle dojolle. Lämpimän vastaanoton jälkeen guru tutustutti minut tiloihinsa, alamaisiinsa, työvälineisiin, materiaaleihin ja perustekniikoihin. Aloitin oppini välittömästi harjoittelemalla lasinpuhalluslampun käytön ja yhdistämällä sitten kaksi lasitankoa toisiinsa ja irroittamalla ne toisistaan toistuvasti. Käytettävänä oli ehtymätön varasto borosilikaattilasia. Jatkoin kunnes olin liian uupunut jatkaakseni. Guru oli kuitenkin tyytyväinen edistykseeni. Sain luvan jatkaa vuorokauden levon jälkeen.


Palasin takaisin isäntäperheeni luokse. Shokkini oli kohtalainen kun huomasin perheen kadonneen jälkiä jättämättä. Vain kaksi kissapetoa asutti nyt taloa kanssani. Havahduin yöllä useita kertoja kissojen kävellessä ylitseni. Röyhkeä käytös oli häiritsevää, mutta laitoin sen kulttuurierojen piikkiin.


Päivän levon jälkeen aloin harjoittelemaan stringerien eli ohuiden tankojen vetämistä värillisestä lasista. Tätä jatkui loppuviikon ajan. Kissat kävivät öisin yhä röyhkeämmiksi kynsien minua nukkuessani.

Toisella viikolla aloin tekemään latticinoja, usea värisiä lasitankoja joissa värejä kierretään venyttäessä. Kissojen öiset hyökkäykset persoonaani vastaan alkoivat käymään harmillisen väkivaltaisiksi. Heräsin usein niiden purressa minua. Aloin pohtimaan niiden osallisuutta isäntieni äkilliseen katoamiseen. Koin parhaaksi lukita itseni vastedes öisin visusti petojen ulottumattomiin.


Kolmantena viikkona guru otti minut mukaansa pyhiinvaellukselle Las Vegasiin, missä järjestettäisiin saman aikaisesti kahdet useita päiviä kestävät lasimessut. Pakkasimme Lupen sulavalinjaisen rautamuulin niin täyteen hänen haalimiaan lasireliikkejä kuin suinkin kykenimme ja aloitimme 1700 mailisen vaelluksemme kohti syntien kaupunkia.


Aluksi loputtomalta vaikuttanut matka taittui kahdessa vuorokaudessa. Ensimmäisen ajopäivän aikana näimme kolmen osavaltion verran maissipeltoja, sekä tehdasfarmeja joissa naudat elivät lähes kommunistisen huonoissa oloissa.



Illalla saavuimme preerialla sijaitsevaan Denverin kaupunkiin, jossa yövyimme tuttavien luona joita emme koskaan tavanneet. Aivan majapaikkamme vieressä kohosi majesteettinen vuorijono, jonka ylitse jouduimme toisena päivänä kipuamaan.


Vuoriston ylitettyämme oli toinen päivä jo taittunut iltaan. Ajoimme muutaman osavaltion halki kuutamon valossa, ympärillämme vain erämaata ja aavikkoa. Välillä pimeydestä kiilui tuntemattomien petojen silmät. Muulimme ryytyminen kesken matkan olisi ollut kohtalokasta. Selvisimme kuitenkin matkamme todelliseen koettelemukseen, Las Vegasiin.



”Mikä tapahtuu Vegasissa, pysyy Vegasissa” - intiaanien ensimmäisille Vegasiin uhkapelaamaan saapuneille uudisraivaajille opettama sananlasku


Viidentenä päivänä pakenin paikalta lentäen. Koneen poistuessa kaupungin saastaisesta ilmatilasta vannoin etten enää ikinä palaisi. Olin psyykkisesti ja fyysisesti loppuun palanut, mutta yhä jokseenkin hengissä. Kenties Vegasiin viimeiseen lepoonsa lasketut muinaiset faaraot suojelivat minua.


Seuraavat viikot kuluivat dojolla aiemmin opittua loputtomasti toistaen ja välillä uutta nähdyn perusteella improvisoiden, kunnes ensimmäisen kolmesta kuukaudesta vierähdettyä isäntäperhe maagillisesti ilmaantui takaisin taloonsa. He vaativat pikaista poistumistani talosta, kiittäen kuitenkin kissojen hoitamisesta. En tohtinut kertoa että pelkäsin kissapetoja kuollakseni ja etten tiennyt mistä hoitamisesta he puhuivat. Joka tapauksessa olin koditon. Olin saavuttanut aivan uuden vapauden tason, vapauden asunnosta. Suuresta vapaudesta seuraa kuitenkin suuri vastuu. Miten puolustautuisin jos kissapedot löytäisivät minut yöllä kadulta? Olisiko minulla siihen oikeus? Aiheuttaisiko se maanlaajuista mielipahaa?