13.6.2014

Down Under! Osa 1: Pako Nuutajärveltä ja ensimmäisten päivien tunnelmia

Tarina alkaa, kun vuonna 2012 aloin alustavasti pläräilemään Australian lasistudioita työssäoppimispaikkaa silmällä pitäen ja törmäsin Ola ja Marie Höglundin pitämään hyttiin trooppisessa Queenslandin pohjoisosassa. Ajatus lasinpuhalluksesta viidakossa jäi pyörimään päähäni ja kun työssäoppimisreissu alkoi olla ajankohtainen vuoden 2014 alussa otin heihin sähköpostitse yhteyttä. Ajattelin jo olevani liian myöhään liikenteessä, mutta viesti saapuikin juuri oikeaan aikaan ja kommunikaatio lähti hyvin käyntiin.

Muutaman sähköpostin jälkeen selvisi, että tilanne Australian hytissä on hieman epävarma sen muhittua suljettujen ovien takana koko sadekauden ja sovittiin, että tulisin ainakin alustavasti Richmondiin Uuteen Seelantiin, missä Höglundien pääasiallisessa käytössä oleva hytti sijaitsee. Täytettyäni 12 sivua viisumihakemusta ja pulitettuani käytetyn auton verran rahaa lentolippuun jäin hermostuneena odottamaan lähtöpäivää, mikä koitti 9.6.2014.

Lentoni kulki Helsingistä ensin Lontooseen ja siitä Singaporen kautta Uuden Seelannin Christchurchiin, jonka jälkeen oli luvassa vielä lyhyt ja leppoisa lento Nelsonin kaupunkiin, minkä lähellä Richmond sijaitsee. Lentoajaksi arvioitiin 38 tuntia, mikä ei aluksi kuulostanut mitenkään pahalta, mutta tosiasiassa lähdin Suomesta maanantaina ja olin perillä keskiviikkona. Koko tiistai kului siis erilaisissa lentokoneissa ja lentokentillä.

Tuijota tätä kuvaa kaksi päivää.



 

Matka alkoi lupaavasti, kun heti ensimmäinen lento Helsingistä Lontooseen oli myöhässä. Tämän ansiosta, kun saavuin Heathrowlle en ehtinyt edes ostamaan vettä, kun sain juoksujalkaa kiirehtiä seuraavalle portille ja olin viimeinen ihminen kuka otettiin koneeseen. 12 tuntinen lento Lontoosta Singaporeen piti siis selvitä ainoastaan lentohenkilökunnan tarjoilemilla antimilla.

Kirjaimellisesti parempaa kuin ei mitään. Maun tarkempaan kuvailemiseen vaaditaan kemian tutkinto.
 

Mian lahjoittamat melatoniinitabletit tulivat tarpeeseen ja pikkuhiljaa tiimalasin hiekat olivat valuneet pohjalle. Singaporessa saattoi suosiolla laittaa villapaidan laukkuun, sillä lämpötila oli lentokentän sisätiloissakin hiostava. Olotila oli yllättävän virkeä ja saatoin rauhassa lähteä Singaporen lentokentän sisäisellä junalla kohti jatkolennon porttia (kyllä, kenttä on niin iso, että Singaporelaiset ovat nähneet parhaaksi rakentaa junaradan, mitä pitkin pääsee kentän eri osiin. Tästä en ikävä kyllä älynnyt napata kuvaa).

Seuraava yhdeksän tunnin lento Singaporesta Christchurchiin olikin verrattain leppoisampi, sillä vieressäni istui mukava Singaporelainen herrasmies, kenen kanssa pienestä kielimuurista huolimatta tuli juteltua niitä näitä ja edellisen lennon verran kokeneempana olin jo oppinut pienimuotoiseen rutiiniin. Kärvistelin ruokatarjoiluun saakka ja syömisen jälkeen vedin lentoyhtiön tarjoaman peiton päälleni ja unilääkkeet huiviin. Muutamaa havahtumista lukuunottamatta nukuin aika sikeästi ja pian tarjoiltiinkin aamiaista. Tämän jälkeen lentoa olikin vain vaivaiset 3,5 tuntia jäljellä, joka kului kuin hujauksessa ja pian olin Uudessa Seelannissa.

Ensisilmäys Uuteen Seelantiin

Totuttuani olemaan pää alaspäin, kohtasin Uuden Seelannin rajaviranomaiset, jotka olivat todella ystävällisiä ja pääsin maahan ongelmitta. Tämän jälkeen jäin odottelemaan, että rinkkani ilmaantuisi matkatavarahihnalle, mutta näin ei koskaan käynyt. Hetken jo ehdin asiaa hermoilemaan, mutta pian selvisi, että vaikka itse ehdin Lontoon ja Singaporen väliselle lennolle, rinkkani ei. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä sain matkatavaratiskiltä hygieniatarvikkeita, t-paidan ja $100 NZD käteistä rahaa (noin 60 eur). Minulle myös luvattiin, että rinkkani toimitettaisiin studiolle seuraavana päivänä (ja näin myös kävi).

Jäljellä oli enää 45 minuutin lento Christchurchista Nelsoniin sympaattisella Air Nelsonin pienellä propellikoneella, minkä uskoin olevan piece of cake, mutta toisin kävi.


'Bottom cushion' pelastusliivin korvikkeena ei vakuuttanut.

Lennon alussa lentokapteeni varoitti, että Nelsonin alueella on ollut aika rankkaa turbulenssia koko päivän, mutta en osannut odottaa semmoista riepottelua. Vaikka yleensä olen kaikenlaisten G-voimiin perustuvien hullutusten ystävä, niin tällä lennolla piti useissa eri vaiheissa laittaa silmät kiinni ja puristaa penkkiä. Takanani istuvien naisten hermostuneet naurahdukset alkoivat pikkuhiljaa muuttua hiljaisiksi voivotteluiksi ja jopa siinä vaiheessa kun oltiin niin matalalla, että erotti ihmisiä autojen sisältä, tuli sekunnin pituisia episodeja missä pudottiin ihan suoraan alaspäin. Laskeutumista yrittäessä lennettiin oikeastaan sivusuunnassa ja ensimmäinen laskeutumisyritys pitikin keskeyttää. Toisella yrityksellä päästiin maahan saakka ja lentäjä sai matkustajilta ansaitut aplodit.

Nelsonin pikkuruisen lentokentän aulassa minua oli vastassa Ola ja siitä jatkettiinkin lounaalle läheiseen kahvilaan, minkä pihassa tuli heti vastaan aika makee biili.


Excalibur.

Juteltiin niitä näitä matkastani, Nuutajärvestä, Uudesta Seelannista ja lasista jonka jälkeen hypättiin Olan pickuppiin ja posotettiin studiolle.


En ole vieläkään tottunut istumaan tällä puolella autoa matkustajana.

Perillä Ola esitteli minulle asuntovaunun missä asustan ja kierreltiin hänen suurta tonttia mihin mahtuu niin paljon asioita, etten mitenkään muista kuvailla kaikkea tälläkertaa. Tontilla on lukuisia rakennuksia: hytti, erillinen hiontapaja, lasigalleria ja -kauppa, toimintansa lopettanut kahvila (Ola kertoi haikeana 90-luvun kultaisista ajoista jolloin kahvila oli vielä pystyssä ja kesäisin paikalla pidettiin jazzkeikkoja ihmisten katsellessa lasinpuhallusta). Tontilla on myös Olan sekä hänen poikansa Ossien asuintalot.



Asuntovaunusta rakennettu mökki on ulkoa rujon näköinen, vasemmalla toinen mokoma mitä käytetään varastona.
Sisällä tunnelma on kotoisa.
Kun olin asettunut, kävimme läheisessä supermarketissa ja illalla olin Höglundien vieraana Ossien vaimon valmistaessa erinomaista lampaanpaistia. Maha täynnä oikeaa ruokaa, aloin nukkumaan univelkaa pois.

Otteita lasigalleriasta:




Seuraavan päivän vietin hytillä katsellen Olan ja Ossien työskentelyä. Päivän mittaan aloin itsekin osallistua hommaan, ensin vain trummelin luukkuja availlen ja loppupäivästä toin jo muutaman punttelinkin. Kaikki täällä on niin erilaista ja kaikki tehdään niin eri tavalla, että tuntui kuin en olisi ikinä lasia puhaltanutkaan. Ola on hienosti ottanut minut vaiheittain työskentelyyn mukaan ja ollut todella kannustava vaikkei kaikki olekaan mennyt täysin ongelmitta.

Sirpaleisiin on hyvä lopettaa. Arvaatte varmaan kuka toi tämän punttelin.


Kuvia ja havaintoja hytistä:


Oikealla kaasukäyttöinen upokasuuni ja vasemmalla pieni trummeli. Tilassa on isompiakin trummeleita muutama, mutta Olan sanoin "We don't make big shit anymore."

Hytin takapuolella on paljon kaikenlaista kamaa mikä ei ole enää käytössä.
Pieni parkkiuuni väreille.
Pillinpyörittäjä jonka päässä pillinlämmittäjä. Tähän voi kätevästi jättää tappivärit pyörimään tai tehdä vaikka punttelin valmiiksi odottamaan.
Mestarin tunnistaa työkalujen ruosteisuudesta. Nyppäreiden vahalla likaantumista vältetään roikottamalla niitä pöydän reunassa olevassa telineessä. Samassa telineessä näkyy myös kätevä paineilmalla toimiva pufferi.
Lisää työkaluja.
Olan poika Ossie.
Täällä penkit on sahattu kahtia ja hytti on suunniteltu niin, että kulkuväylät menevät penkkien läpi. Ola on myös päällystänyt penkkien vasemmanpuoleiset armit kumiletkulla vähentääkseen pillin lipsumista painavia esineitä valmistettaessa.
Värivarasto. "Not gonna run out any time soon."
Puikkoja.
Näkymä hytistä.
Poppy.

Torstaina oltiinkin suuri osa päivästä Ossien kanssa hytissä kahdestaan Olan sekoittaessa mänkiä viikonloppuista fyllaysta varten. Olalla on oma resepti mänkiä varten ja sekoituksen hän tekee betonimyllyllä takapihalla. Hän sanoi aikasemmin kokeilleensa muitakin massoja (esimerkiksi Glasmaa), mutta niiden rahtaaminen tänne asti suurissa määrin osoittautui liian kalliiksi.

Kun saavuin tänne upokkaassa oli vain pieni kerros lasia pohjalla mikä tekee keräämisestä todella vaikeaa. Puntteli tai pilli pitää työntää ihan koko mitaltaan suoraan alaspäin mikä kuumentaa sen todella kuumaksi, mutta hytissä on onneksi pillinviilentäjä. Käyttämällä lasin näin loppuun ennen fyllaysta säästää upokkaan elinikää. Ola sanoi heidän käyttävän upokkaan verran lasia viikossa ja fyllaus suoritetaan aina viikonloppuisin.

Ola fyllaamassa.

Täällä on viikonloput vapaata, niin Ossie vei minut kierrokselle Nelsoniin, mikä on lähin kaupunki (Richmond on kyllä teknisesti kaupunki, mutta se on varsin pieni Tikkurilamainen kauppakeskittymä pikemminkin). Nelsonkaan ei ole kovin iso, mutta meiningiltään aika uniikki. Kaikki rakennukset näyttävät uusilta ja ihmiset ovat todella ystävällisiä ja jopa kadulla välillä jotkut kyselevät kuulumisia. Suomalaiselle tämmöinen meininki oli ihan ennenkuulumatonta ja en oikein osannut vastata mitään järkevää kassaneitien ja muiden jutteluihin. Ehkä tähän tottuu.


Pari kuvaa Nelsonista:









Tähän on hyvä lopettaa. Kivaa jos joku jaksoi lukea ja palataan asiaan lähiviikkoina!